Uskallatko avata surun lahjan?

Ihmiselämään kuuluu niin kipeitä kuin kepeitä tunteita ja kokemuksia. Niiden kietoutuminen toisiinsa voi kuitenkin olla hämmentävää. Mahtuvatko elon hauraaseen haakseen yhtä aikaa suru ja ilo?

Uskallatko avata surun lahjan?


Läheisensä menettänyt tempautuu usein inhimillisen tunnerepertuaarin henkeäsalpaavaan vuoristorataan. Tunneskaalan äärien joskus yhtäaikainenkin kohtaaminen ei ole helppoa sen enempää ulkopuolisille kuin surevalle itselleen. Pääosin surevat kuvaavat kokevansa – ymmärrettävästi – raskaiksi miellettäviä tunnetiloja. Tutuiksi saattavat tulla murheen ja ikävän rinnalla kitkerä katkeruus, viiltävä viha ja syvä syyllisyys.

Ulkopuolisen silmin raskaat tunteet näyttävät usein olevan vailla rationaalista perustaa. Näin on esimerkiksi surevan tuntiessa syyllisyyttä siksi, että hän on mielestään jollakin selittämättömällä tavalla aiheuttanut läheisensä kuoleman – vaikka se olisi ollut seurausta odottamattomasta sairauskohtauksesta. Vailla järkiperäistä alkulähdettä olevat tunteet, kuten syyttömän syyllisyys, ovat satuttavan subjektiivisia: korostetun jakamattomia ja siten tavallista raskaampia.

Menetyksestä versoo myös kepeämpiä tunnetiloja. Se onkin kasvualusta esimerkiksi helpotukselle: kun vuosikausia laitoksessa maanneen, vakavasti sairaan tai kivuliaita lääketieteellisiä toimenpiteitä läpikäyneen läheisen kärsimys loppuu kuolemaan, voi huojennus toisen puolesta osoittautua omakohtaista menetystä merkittävämmäksi. Tämä muistuttaa siitä, että rakkaus on suruakin väkevämpi. Usein surevat kertovat myös kiitollisuudesta. Se voi kummuta esimerkiksi ajasta, jonka sureva sai läheisensä kanssa viettää – riippumatta jaetun ajan laadullisista määreistä tai pituudesta. Kirkkaimmillaan kiitollisuus kasvaa valoksi, joka ulottaa säteensä surun synkimpäänkin sokkeloon.

Kepeät tunteet eivät kuitenkaan kutoudu ongelmitta osaksi menetyskokemusta. Ne aiheuttavat kiusallisia kohtaamisia, sillä niitä on vaikeaa tehdä ymmärrettäviksi ulkopuolisille: miten selittää työtoverille, tuttavalle tai ystävälle esimerkiksi, että sairaan lapsen kuolema oli ennen kaikkea helpotus? Uskaltaako sanoa ääneen, että pian puolison kuoltua kylpeekin kiitollisuudessa pohjattoman surun sijaan? Myönteisen sävyn omaavien tunteiden kokeminen on hankalaa myös surevalle itselleen. Läheisensä menettäneet pohtivatkin, saako sureva iloita. Mitätöivätkö kepeät tunteet surun suuruuden ja rakkauden vainajaan? Synkkyydessä siintävä outo valo voikin häikäistä niin, ettei sitä pysty ottamaan vastaan. Surun sisältämä potentiaalinen lahja jää avaamatta.

Edellä kuvatusta ristiriidasta kertoo myös se, että iIomielinen ja nauravainen surututkija kirvoittaa toisinaan ihmetystä. Alkuhämmennyksestä kuoriutuu yleensä huojennus: surevakin voi olla iloinen! Suru ja ilo sopivat mielestäni vaivatta samaan veneeseen – siksi, että ne eivät ole toistensa vastakohtia. Surun vastakohta on pikemminkin surun puuttuminen, suruttomuus. Brittipsykiatri Colin Murray Parkes on määritellyt surun sitoutumisen hinnaksi. Tässä valossa suruton elämä merkitsisi elämää sellaisena, joksi sitä ei uskoakseni tarkoitettu: elämää ilman kiintymystä ja hintaa, joka siitä on maksettava.

Mari Pulkkisen kaikki blogikirjoitukset

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Facebooktwitterlinkedinmail

Mari Pulkkinen

Mari Pulkkinen on sureva äiti ja tytär sekä suomalaisesta surusta väitellyt humanisti, jolle aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen on enemmän kuin työtä.
Jälki jää – sanoja elämän ääriltä