Sure rauhassa!

Mari Pulkkinen bloggaa: Myötäelämistä viestivä sanasto on kapea, ja kärsimyksen kieli kaipaa uusia avauksia. Mitä voisi toivottaa, jos surunvalittelut ja osanotot tuntuvat vierailta eikä jaxuhali ole vaihtoehto?

Sure rauhassa!


Läheisensä menettäneille toivotellaan nykyään sujuvasti voimia ja jaksamista. Kirjaimellinen surunvalitteluiden lausuminen on ainakin kasvokkain kankeaa. Etenkin nuoremman polven keskuudessa myös perinteinen otan osaa -fraasi on kokenut inflaation – se ei tunnu luontevalta ja muistuttaa liian terävästi siitä, että toisen kokemukseen ei voi koskaan päästä osalliseksi.

Osanoton sanat ovat toivoton taitolaji: se mikä lohduttaa toista, voi olla toiselle loukkaus. Tämä pätee myös trendikkääseen voimia-ilmaukseen. Mutta miten voimien toivottelu voi loukata ketään? Osin siksi, että mikä tahansa muodikkaaksi kohoava ilmaisutapa ärsyttää osaa ihmisistä – enemmistö osanneekin tämän oppineena välttää jaxuhalien jakelua. Surevista voimien toivottaminen voi tuntua vaikealta myös siksi, että siihen sisältyy ikään kuin kätketty kehotus: ethän ole voimaton. Toisen esittämä toive voi tuntua lähes ilkeämieliseltä, sillä juuri voimaton sureva usein on, niin keholtaan kuin mieleltään. Ehkä tekisi mieli jopa romahtaa, mutta miten myöntää makaavansa maassa, jos jaksuja on toivoteltu enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Vaihtoehdot ovat vähissä, sillä suomalainen surun sanasto on kapea. Eräässä sururyhmässä keräsimme fläppitaululle osanottofraaseja, joita läheisensä menettäneet muistivat saaneensa osakseen. Lista oli hämmästyttävän lyhyt. Yhteiseksi suosikiksemme nousi ortodoksiperinteestä tuttu ilmaus ”ikuinen muisto”. Miksi juuri se? Siksi, ettei se vaadi surevalta mitään. Surua ei toivoteta pois, päinvastoin rakkaan muisto tunnustetaan pysyväksi. Vastaavalla tavalla armollinen ilmaus on ”sure rauhassa”, jonka eräs väitöstutkimustani varten kirjeen kirjoittanut sureva toi esiin. Musiikkia korville on, jos kukaan ei kehota kiirehtimään mihinkään, vaan antaa luvan laskeutua surun syliin.

Kannattaisiko sitten varmuudeksi vaieta, ettei tule tehneeksi vahinkoa? Ei kannata, sillä suurin vahinko aiheutetaan sivuuttamalla toisen murhe – tästä surevat ovat lähes liikuttavan yksimielisiä. Onkin lohdullista muistaa, että turvallista tapaa lausua myötätuntonsa julki tuskin on. Osanotot ja jaksamiset olkoon siis edelleen sallittuja. Kärsimyksen kielen kapeus avaa kuitenkin myös mahdollisuuden heittäytyä persoonalliseksi ja irrotella. Kun hyviä vaihtoehtoja ei ole, voi antaa tilanteen viedä ja sanoa sen, minkä sydän tuntee tai sylki suuhun tuo. Tärkeintä on, että tarkoitus on vilpitön ja toisen murhe tulee noteeratuksi.

Mari Pulkkisen kaikki blogikirjoitukset

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Facebooktwitterlinkedinmail

Mari Pulkkinen

Mari Pulkkinen on sureva äiti ja tytär sekä suomalaisesta surusta väitellyt humanisti, jolle aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen on enemmän kuin työtä.
Jälki jää – sanoja elämän ääriltä