Olitko sinäkin ihana ja raitis?

Mari Pulkkinen bloggaa: Kun ihminen kuolee, hän saa osakseen lempeitä luonnehdintoja ja armollisia adjektiiveja. Jälkikäteen näemmekin toisissamme vain parhaat puolet. Rehellisyys auttaisi ymmärtämään, mitä todella merkitsemme toisillemme.

Olitko sinäkin ihana ja raitis?


Mieliimme on iskostettu ajatus siitä, että kuolleita tulee kunnioittaa. Konkreettinen esimerkki kunnioittamisesta on se, että vainajaa kuulee harvoin kuvattavan kamalaksi, katkeroituneeksi tai kieroon kasvaneeksi persoonaksi. Edes ihmisen ulkomuoto ei kirvoita jälkikäteen moitteita tai kriittisiä arvioita, vaikka aikamme havainnoi eläviä kehoja kovin tarkalla silmällä. Vai oletko kuullut kuollutta luonnehdittavan kaljuuntuneeksi kaljamahaksi tai vääräsääriseksi luuviuluksi?

Niin tavalliset surevat kuin julkisuudenhenkilöiden suruista kirjoittavat naistenlehdet piirtävät kernaasti kuvaa siitä, miten hienoja ihmisiä kuolleet olivat ja miten arvostettuja ominaisuuksia heillä eläessään oli. Toisinaan tuntuu, että (hautaus)maa on täynnä ainoastaan hyviä, lämpimiä, viisaita, raittiita ja virheettömän kauniita, täydellisyyttä hipovia ihmisiä. Näin taatusti onkin, mutta lisäksi meissä jokaisessa on rujot ja raadolliset puolemme, joita kuolema ei kumoa.

Entäpä jos olisimme rehellisiä ja näkisimme toisemme kokonaisina? Saisiko kuolleen läheisen näkeminen realistisessa valossa surun tuntumaan todellisemmalta? Olen ollut hautajaisissa, joissa vainajia on muisteltu ratkirehellisesti, sekä hyvässä että pahassa. Niin kuolleiden persoonat kuin teot on rohkeasti tuotu yhdessä muisteltaviksi – kaunistelematta ja kokonaisina.

Tunnelma on ollut tilaisuuksissa tiheä ja tiivis. Ei liene sattumaa, että juuri näissä hautajaisissa on sekä itketty että naurettu enemmän kuin muissa. Herkillä on käyty siksi, että ihminen on saanut olla muistojuhlassaan läsnä sellaisena, jollaisena lähimmät hänet tunsivat ja jollaisena he häntä kaipaavat. Inhimillisenä olentona heikkouksineen ja vahvuuksineen.

Miten sinä haluaisit itseäsi luonnehdittavan lähtösi jälkeen? Minut saa kaikin mokomin muistaa huolehtivana äitinä ja ymmärtäväisenä ystävänä, jos siltä tuntuu – mutta myös kipakaksikin kiihtyvästä temperamentistani, savolaisesta persjalkaisuudestani ja laiskanpulskeasta mukavuudenhalustani. Haluaisin läheisteni muistavan minut, ei kaunisteltua kuvaa hyvistä puolistani. Vain siten heillä on mahdollisuus hahmottaa, mitä kaikkea toisillemme todella merkitsimme. Halutessani voin toki vaikuttaa siihen, miten paljon hyvää ja kaunista muistettavaa jälkeeni jätän.

Lue lisää tältä bloggaajalta
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Facebooktwitterlinkedinmail

Mari Pulkkinen

Mari Pulkkinen on sureva äiti ja tytär sekä suomalaisesta surusta väitellyt humanisti, jolle aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen on enemmän kuin työtä.
Jälki jää – sanoja elämän ääriltä