Levottomat jalat ja pyhä arki

Mili Kaikkonen bloggaa: Lähtisinkö? Vai jäisinkö ja juurtuisinko?

Levottomat jalat ja pyhä arki


Kello on kuusi aamulla. Avaan ikkunan. Mereltä tuulee, on viileää. Syksy, ajattelen. Sieltä se taas tulee ja sen mukana arki, järjestys, rutiinit. Ei enää shortsikelien helppoutta. Tervetuloa kumisaappaat ja kurahaalarit ja hartioilla roikkuvat harmaat pilvet.

Tuttu levottomuus valtaa mieleni. Olen niitä ihmisiä, joita uteliaisuus polttelee aina varpaissa – minne mennä seuraavaksi, mitä tehdä, missä asua. Koskaan ei ihan juurru mihinkään, koska on vielä niin paljon koettavaa ja nähtävää ja elettävää. Jossain on aina toisenlainen arki, ehkä ei parempi, mutta silti kovin jännittävä. Toisaalta levottomat jalkani ovat vieneet minua paikkoihin, kokemuksiin ja tilanteisiin, joita voi muistella sitten siellä metaforisessa kiikkustuolissa, ja omasta tositarinapankista löytyy yhtä ja toista, mikä aikanaan saa nuorison puistelemaan päätään ja sanomaan, että en olisi ikinä uskonut tuota sinusta. Usko pois. Eletty on. Vielä voisi elää enemmän. Minne seuraavaksi suuntaisi? Hmm… Tuota maata olen usein pohtinut. Tuollakin olisi mukava koittaa elää.

Palaan nuuhkimaan tuulta. Rakastan syksyä. Rakastan tätä kaupunkia, mistä kuitenkin haluan usein pois niin, että tuntuu kuin näkymätön magneetti vetäisi minua kohti lentokenttää pelkkä menolippu taskussa ja lapsi kainalossa. Minulle on usein sanottu, että olen tosi rohkea, koska olen mennyt, tehnyt ja kokenut. Itse olen kokenut, että lähteminen tai tuntematon eivät ole koskaan olleet pelottavia vaan enemmänkin turvallisia asioita. Jääminen, juurtuminen – SE on pelottavaa. Kaltaiseltani ihmiseltä se vaatii vuoren kokoista rohkeutta. Uskaltaa asettua. Uskaltaa luottaa siihen, että tässä on hyvä ja elämä yltäkylläistä ja täyteläistä, vaikka en olekaan pakkaamassa laatikoita tai edes miettimässä sitä, missä voisi olla paremmin. Sitoutua siihen, missä olen nyt ja antaa juurten kasvaa lattialankkujen läpi; tulla tutuksi, nähdä lempein ja rakkaudellisin silmin se toistuvan ja arkisen kauneus. Vaikka se olisi pelottavaa. Vaikka siinä joutuisi suostumaan siihen, että tutkii perimmäisiä syitä oman levottomuutensa takana. Vaikka sitten lopulta päätyisikin taas lähtemään.

Juuri nyt ei tarvitse, juuri nyt ollaan tässä. Juuri nyt suurin seikkailu on kääntyä sisäänpäin, antaa syksyn tulla, antaa rutiinien olla pyhä henkinen harjoitus ja huomata, miten erilaisia ne kuitenkin ovat eri päivinä. Antaa elämän olla, olla elämän elettävänä. Katsoa mitä tapahtuu olematta kuitenkaan liian passiivinen, olematta liian aktiivinen.

Lopulta suljen ikkunan, koska on jo liian kylmä. Haen villasukat. Nyt on hyvä.

Mikä tunne kuvaa parhaiten kokemustasi tästä artikkelista?
Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Lue lisää tältä bloggaajalta
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Accountor Software Oy käsittelee henkilötietojasi tietosuojaselosteen mukaisesti ja voi olla yhteydessä sinuun esimerkiksi sähköpostitse ja/tai puhelimitse. Tutustu tietosuojaselosteeseen.

Facebooktwitterlinkedinmail

Mili Kaikkonen

Mili Kaikkonen on henkisen kasvun ohjaaja, kirjoittaja ja puhuja. Esikoisteos ’Vaiheessa: Elämä henkisenä harjoituksena’ julkaistiin keväällä 2015.
Milin kotisivut