Kuolema paljasjaloin

Mari Pulkkinen bloggaa: Suomalaisten toive on saada kuolla niin sanotusti saappaat jalassa. Läheisillemme toivomme kuitenkin täysin erilaista kuolemaa.

Kuolema paljasjaloin


Tuttu kielikuva saappaat jalassa lähtemisestä kuvastaa sitä, että moni suomalainen haluaisi päiviensä päättyvän nopeasti ja yllättäen, ilman etukäteisvaroitusta. Aina näin ei ole ollut, sillä entisaikana äkkikuolemaa pidettiin pahana, ja siltä toivottiin varjelusta. Kylään toivotettiin nimenomaan tulostaan varoitteleva Tuoni.

Nykyihmistä ei viehätä ajatus hitaasta hiipumisesta. Kärsimyksen täyttämää loppuaikaa ja elämää laitteiden varassa kammoksutaan. Harva haluaa jäädä muiden avun varaan tai elää elämää, jota ei miellä täydeksi elämäksi.

Arvaamatta tuleva kuolema on toivottu, sillä sen ansiosta oman kuolevaisuutensa voi halutessaan sivuuttaa. Kuolevaisuutensa äärelle ei ole ehkä koskaan pakko pysähtyä. Porskuttaa voi loppuun saakka, saappaat jalassa.

Mielikuvissamme hyvä kuolema on siis kuolema, joka yllättää meidät itsemmekin. Usein parhaaksi mahdolliseksi kuolemaksi nimetään kuolema nukkuessa. Unikuolema tulee lempeästi, kuin varkain – olkoonkin, että saappaat on saatettu yöksi riisua.

En ole juuri koskaan kuullut kenenkään toivovan kohdalleen ennakoitua, hidasta kuolemaa. On pysäyttävää, että läheisten kohdalle sitä toivotaan lähes aina. Rakkaan ihmisen äkkikuolema tuntuu jo ajatuksena kauhistuttavalta ja on sureville erityisen raskas taakka. Haluamme aikaa varautua menetykseen ja suruun, aikaa hyvästellä rakkaamme ja totutella siihen, että pian häntä ei enää ole.

Kysymys hyvästä kuolemasta on polttavan ajankohtainen. Se on esimerkiksi eutanasiaan ja saattohoitoon liittyvän yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä. Eriävienkin mielipiteiden ja toivottavasti myös päätöksenteon taustalla siintää sama tavoite: turvata meille kaikille mahdollisimman hyvä kuolema.

Mutta voidaanko hyvän kuoleman reunaehtoja yrittää aidosti jäljittää ennen kuin päätämme, kenen kuolemasta puhumme? Hyvän kuoleman kriteerit näyttävät olevan omalla kohdallamme täysin erilaiset kuin rakkaidemme kohdalla: toivomme heille erilaista kuolemaa kuin itsellemme.

Aluksi olisi pysähdyttävä miettimään, miksi pidämme saappaat kernaasti jalassamme, vaikka läheisiltämme haluaisimme ne riisua. Miksi emme halua lähteä samalla tavoin kuin toivomme rakkaidemme lähtevän – samalla tavoin kuin maailmaan tulimme, ennakoidusti ja odotetusti, paljasjaloin?

Mikä tunne kuvaa parhaiten kokemustasi tästä artikkelista?
Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Lue lisää tältä bloggaajalta
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Accountor Software Oy käsittelee henkilötietojasi tietosuojaselosteen mukaisesti ja voi olla yhteydessä sinuun esimerkiksi sähköpostitse ja/tai puhelimitse. Tutustu tietosuojaselosteeseen.

Facebooktwitterlinkedinmail

Mari Pulkkinen

Mari Pulkkinen on sureva äiti ja tytär sekä suomalaisesta surusta väitellyt humanisti, jolle aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen on enemmän kuin työtä.
Jälki jää – sanoja elämän ääriltä