Kiikarit, karikot ja majakat

Inspiraatio on kuin hauras taimi, jota kannattaa suojata.

Kiikarit, karikot ja majakat


Inspiraatio iskee kesken kävelyreissun, siinä postilaatikon ja paloaseman välissä, täyttäen jokaisen sopukan eloisalla ilollaan: Tässä se on! Idea, jota olen odottanut niinä harmaina, pahvin makuisina päivinä. Miten se olikaan näin helppoa? Tätähän olen aina halunnut! Hetken aikaa olemassa on vain puhdasta potentiaalia. Tekee melkein mieli hypellä eteenpäin, niin hyvältä koko ajatus ja siihen liittyvä tunne saavat oloni tuntumaan. Juuri nyt ei ole mitään väliä, miten idea toteutuu. Ne ovat pikkuseikkoja ja yksityiskohtia, jotka joko hoitavat itse itsensä tai joihin voi tarttua myöhemmin. Nyt haluan vain kylpeä tässä olossa ja nauttia siitä, että löysin kuin löysinkin itsestäni vielä jotain uutta, tai vanhaa, jonka olemassaolon olin jo unohtanut.

Saavun työhuoneelle ja tartun muihin töihini. Illalla soitan ystävälle ja kerron ideastani. Hän sanoo sen kuulostavan hyvältä ja jotenkin luonnolliselta, ehkä jopa loogiselta, ja komppaa iloani. Tuettuna on hyvä kasvaa, ajattelen, ja suljen kiitollisena puhelimen. Kirjoitan ideoita käsin paperille, kunnes lopulta menen nukkumaan onnellisen uupuneena.

Seuraavana päivänä tunteen suurin huippu on selvästi kadonnut, mutta olen edelleen vakuuttunut siitä, että idea on loistava, mutta myös tutut epävarmuuden merkit alkavat tuntua pinnan alla. Ehkä se onkin vaikeaa. Ideani vaatii suurta luovuutta ja rohkeutta, ja lähipiirissäni on paljon ihmisiä, jotka tekevät vastaavia hommia paljon paremmin. Ehkä olisikin hyvä vain keskittyä siihen, minkä osaa jo hyvin vaikka silmät sidottuina. Ehkä tietyt asiat voivat olla vain salaisia haaveita.

Iltapäivällä menen kahville toisen ystäväni kanssa. Päätän jakaa ideani myös hänen kanssaan. Hän katsoo minua pää kallellaan, vetää henkeä ja aloittaa siitä, kuinka paljon työtä ideani vaatii ja kuinka minulta puuttuu tarvittava tietotaito puhumattakaan siitä, kuinka järjettömän vaikeaa luomustani olisi koskaan saada kaupaksi. Lisäksi Suomessa on jo niin paljon vankkoja osaajia, ettei minun puuhasteluilleni todennäköisesti löytyisi halukkaita ostajia. Hän vaan haluaa olla rehellinen, koska hän on intuitiivinen ihminen.

Kuuntelen häntä ja tarkkailen itseäni. Tunnistan itsessäni monta samanaikaista reaktiota: Osa minusta haluaa jättää kahvin juomatta ja kävellä ulos. Osa minusta alkaa itkeä sisäänpäin ja tuntee itsensä pieneksi lapseksi, joka on juuri tehnyt hienon taideteoksen ja joutunut inhottavan aikuisen kritisoimaksi. Yksi osa haluaa keskeyttää ystäväni ja kysyä, kenestä ja mistä hän oikeasti puhuu, ja miksi minun unelmani tuntuvat hänestä niin pelottavilta. Osa minusta tuntee suurta myötätuntoa ystävääni kohtaan.

Vaihdan hämmentyneenä puheenaihetta ja otan kiitollisena vastaan puhelun, joka pakottaa minut lopettamaan kahvihetkemme aiottua aikaisemmin. Illalla mietin kohtaamistamme pitkään ja pohdin, kuinka tärkeää on suojata ajatuksia ja ideoita silloin, kun ne ovat vielä hauraita taimia ja kuinka tärkeää on kastella ja ruokkia niitä lempeän kannustavilla sanoilla ja eleillä, vaikka niissä korjaamisen varaa tai korkealentoisuutta olisikin. Mietin, kuinka tärkeitä ovat ihmiset, jotka eivät koe läheisten muutosta ja kasvua uhkana ja jotka ymmärtävät, miten mikään ei ole arvokkaampaa kuin kohtaaminen, jossa saa tulla nähdyksi ja kuulluksi vailla tuomioita, pyytämättömiä ohjeita ja neuvomista. Kuinka melkein mikä tahansa on mahdollista ympäristössä, joka sanoo, että yritetään ja kokeillaan ja katsotaan sitten; tai seurassa, joka sanoo, että kannattaisikohan toi tehdä näin, mitä luulet.

Sillä useimmiten tiedämme itsekin, että asioihin sisältyy haasteita eivätkä ne tapahdu hetkessä. Tarvitsemme lähellemme ihmisiä, jotka uskaltavat katsoa horisonttiin niillä samoilla kiikareilla ja sanoa, että katso, tuossa on karikko, mutta ei hätää sillä katso, tuossa on myös majakka.

Mili Kaikkonen: esittely ja blogipostaukset

 
Jaa sosiaalisessa mediassa:

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinmail

Yhteistyössä mukana