Joulu ilman kinkkua ja kuusta

Mari Pulkkinen bloggaa: Lapsuuden jouluista tutut tavat ja perheperinteet muistuttavat siitä, mistä tulemme ja keitä olemme. Se mistä ja kenelle elämme, paljastuu kuitenkin vasta, kun koristeet riisutaan.

Joulu ilman kinkkua ja kuusta


Joulu tuli lapsuuskotiini perisuomalaisesti, kun isä kantoi aatonaaton iltana rivitaloasunnon olohuoneeseen kuusen. Perheessämme joulukuuseen ja etenkin sen valintaan liittyy erityisiä merkityksiä ja muistoja, sillä isäni oli ammatiltaan metsämies. Metsänomistajat saattoivat jo alkuvuodesta luvata, että joulun koittaessa isä saisi kaataa heidän mailtaan mieleisensä puun. Keskenkasvuisena katkaistu kuusi ei tehnyt lovea kasvattajansa lompakkoon, mutta oli metsämiehen perheessä korvaamaton joulun symboli.

Vuoden mittaan kulkijan mieli merkitsi metsän kauneimmat kuuset. Kun aika koitti, tiesi metsämies mihin palata. Tasaiset oksavälit, maltillinen leveys, säännöllinen latva. Kohotettu kirves ja kuusi kantoon – kotipihassa vielä muutama voimasanoin höystetty hikinen huokaus, ja valioyksilö seisoi jalassaan. Jos isältä olisi kysytty, ei koristeita olisi kaivattu. Riitti, kun joulussa tuoksui se, mille hän eli ja mitä hän hengitti: metsä.

Vaikka tyylini on tuuheampi ja tanakampi, on käsitys muotovaliosta kuusesta jouluntuojana siirtynyt lapsilleni. Saappaat eivät kuitenkaan sujahda jalkaani eivätkä eväät reppuuni yhtä luontevasti kuin isälläni, joka ei ehtinyt kuusimetsään lastenlastensa kanssa. Siksi olen erityisen kiitollinen siitä, että poikani ovat saaneet nauttia uudenlaisesta kuusenhakuperinteestä: joulun alla saamme kutsun ystävien joulukuusifarmille, josta valitsemme mieleisemme varta vasten joulukuusiksi viljellyistä puista. Kun arvioiva katseeni mittailee suorissa riveissä kasvavia kaunottaria, juureni ovat syvästi totta. Hetken aikaa olen metsämiehen tytär, melkein metsämies itsekin.

Tasan vuosikymmen sitten perheessämme oli tuore murhe, jonka voima ylitti haluni päästä päättämään pyhien puusta. Joulu tuli surusta huolimatta ja sen vuoksi. Kuusi kannettiin ovellemme ystävän valitsemana. Hän tunsi ja ymmärsi joulupuun merkityksen perheellemme. Kuusi oli kauniimpi kuin koskaan. Tänä vuonna valitsin ensimmäistä kertaa kuusettoman joulun omasta tahdostani. Muuttojen välisessä pienessä tilapäisasunnossa keittokomeroon ei mahdu kinkun käry eikä olohuoneeseen metsän tuoksu. On hengitettävä jotakin muuta: muistoja, muutosta ja lähellä olevia seiniä, jotka yhdessä puristavat syliini kaiken sen, mistä elän ja kaikki ne, keille elän. Kuusikin kutistuu koristeeksi, jota en välttämättä tarvitse – ainakaan ennen seuraavaa joulua.

Lue lisää tältä bloggaajalta
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Facebooktwitterlinkedinmail

Mari Pulkkinen

Mari Pulkkinen on sureva äiti ja tytär sekä suomalaisesta surusta väitellyt humanisti, jolle aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen on enemmän kuin työtä.
Jälki jää – sanoja elämän ääriltä