Ei-toivottu päiväkahvivieras

Välillä tuntuu, että mahdollisuuksien rajattomuus on pelkkä vitsi. Miten nähdä pyykkivuorten yli luottavaisilla kiikareilla?

Ei-toivottu päiväkahvivieras


Lapsi nukkuu päiväunia parvekkeella. Istun kahvikupin kanssa sohvannurkkaan ja alan selata some-feediäni hajamielisenä. Aikaansaavat ihmiset mainostavat työtään, kurssejaan, luentojaan, kirjojaan ja radio-ohjelmiaan. Nostan katseeni ruudulta vain huomatakseni, että olohuoneen matolla on puoliksi syöty leipäpala ja pyykkikasa odottaa viikkaajaansa sängyn päällä. Tiedän jo nyt, että illalla nostan sen syrjään ja aamulla takaisin odottamaan jatkotoimenpiteitä. Sama toistunee seuraavanakin päivänä.

Ja siinä se on, yhtäkkiä. Se tunne, minkä myöntäminen on vielä vuosikymmenien sisäisen työn, itsetuntemuksen vahvistamisen, terapiaistuntojen ja peiliin katsomisen jälkeen vaikeinta kaikista: kateus. Kalvava, uuvuttava, turhauttava ja kitkerä kateus.

Mikä mua oikein vaivaa, ihmettelen. Kaikkihan on hyvin, enkä oikeasti vaihtaisi näitä verkkaisia päiviä mihinkään. Olen saavuttanut elämässäni jo vaikka mitä. Tämä riittää nyt. Jatkan itselleni puhelua, mutta tunne ei irrota otettaan: elämä ajaa ohitseni eikä musta enää koskaan tule mitään. Ei kukaan edes soita. Kyllähän mun nyt jotain pitäisi saada aikaiseksi, kun lapsi nukkuu. Kirjoittaisin vaikka sitä uutta kirjaa tai suunnittelisin verkkokurssin runkoa. Ei sohvalla istumalla ole ennenkään mitään saavutettu!

Rimpuilen vastaan kaikin voimin, kunnes annan periksi ja suostun tunteen kannateltavaksi. Kateus täyttää jokaisen soluni vihreällä tervallaan. Saan katsoa sitä aivan läheltä ja huomaan, että pidän kiinni entisen perfektionistiminäni oljenkorresta, vaikka olin jo ihan valmis päästämään siitä irti. Kuka olen ilman suorittamista, aikatauluja ja rautoja tulessa? Kuka olen nyt, kun en ole maailmalle näkyvä vaan elämäntyöni koostuu vaipparallista ja hiekkakakuista, ja mikä minusta tulee tämän seurauksena?

Yhtäkkiä kuristava ote alkaa hellittää: tilanne on ohi, rauha maassa. Palaan itseeni ja mietin, mitä minulle oikein tapahtui. Katson sotkuista kotiamme ja tunnen syvää kiitollisuutta. Asiat asettuvat jälleen mittasuhteisiinsa.

Tutkimuksetkin (https://www.anxiety.org/social-media-causes-anxiety) sen osoittavat, että sosiaalinen media voi aiheuttaa huonoja fiiliksiä . Minäkin olen aikani tuote ja jollain tasolla omaksunut ajatuksen siitä, että mikään ei koskaan riitä, ja jos emme jatkuvasti ole ajan hermolla tai näkyvillä, aika ajaa ohitsemme ja mahdollisuudet lakkaavat olemasta.

Olkoon sitten niin, ajattelen. Minussa asuu tyyppi, joka on välillä ihan kauhuissaan ja uskoo, että jos en käytä joka ikistä vuorokauden minuuttia tehokkaasti ja hyödyllisesti, elämä loppuu huomenna. Minussa onneksi asuu myös tyyppi, joka katsoo ensiksi mainittua tyyppiä lempeällä myötätunnolla sohvannurkasta kahvikupin yli. Jälkimmäinen tyyppi kokee suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta jokaiseen, joka on samaan aikaan hersyvän onnellinen legopalikkainvaasion keskellä ja toisaalta kauhuissaan siitä, onko töitä vielä tehtäväksi silloin, kun viimeinenkin pyykkikasa on kuvainnollisesti selvitetty.

Jälleen kerran ymmärrän, että joskus ei voi muuta kuin luottaa siihen, että asiat tietää sitten kun ne tietää ja elämä tuo aina jotain uutta. Sitä ei aina osaa ennakoida, aavistaa tai kuvitella, mutta se on väistämätöntä.

Mili Kaikkosen kaikki blogikirjoitukset

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Facebooktwitterlinkedinmail

Mili Kaikkonen

Mili Kaikkonen on henkisen kasvun ohjaaja, kirjoittaja ja puhuja. Esikoisteos ’Vaiheessa: Elämä henkisenä harjoituksena’ julkaistiin keväällä 2015.
Milin kotisivut