Aina mun pitää

Mili Kaikkonen bloggaa: Onko kiire mielentila?

Aina mun pitää


Kaksi naista juttelee työelämästä viereisessä kahvilan pöydässä. Toinen kuuntelee nyökytellen toisen puhuessa työn määrästä (liikaa), laadusta (liian sekavaa) ja vastuuntunnostaan (ylikehittynyt, kun muita ei tietenkään kiinnosta eivätkä he hoida omaa osuuttaan). Ei ole aikaa nähdä ystäviä, vastata viesteihin tai huolehtia itsestään. Iltaisinkin pitää tehdä töitä. Mieleeni muistuu tutkija Brene Brownin (www.brenebrown.com) kommentti siitä, kuinka uupumus on nykyään monelle statussymboli. On tietenkin pakko myöntää, että näin on ajoittain ollut myös omalla kohdallani.

Sain hiljattain lahjaksi kirjan, joka lempeästi kyseenalaistaa maailman asettamia kohtuuttomia vaatimuksia ja sisäisiä tarinoitamme siitä, kuinka todellisia tai tärkeitä kiire tai pakko oikeastaan ovat. Korealaissyntyisen uskontotieteilijän ja buddhalaisen munkin, Haemin Sunimin, teos ’Asioita jotka huomaa vasta kuin hidastaa’ kertoo, että vaikka maailma onkin nopea liikkeissään, meidän ei välttämättä tarvitse olla sitä. Pienillä, yksinkertaisilla ajatuksillaan kirja herättelee pohtimaan omia motiivejamme: Mitä yritän todistaa, kenelle ja miksi? Tarkoittaako nöyrtyminen tappiota ja palkitaanko työn sankari suuremmalla työmäärällä? Toisaalta kirjassa puhutaan myös armollisuudesta ja rakkaudesta: Lepää hetki kun elämä tuottaa pettymyksen.

Jäädessäni kaksi vuotta sitten äitiyslomalle havahduin siihen, millaiset kiirelaput silmillä olin kulkenut vuosikausia. Yhtäkkiä tulin tietoisiksi ihmisistä, rakennuksista, ilmiöistä ja asioista, jotka olivat olleet olemassa koko ajan mutta jotka olin ohittanut niitä näkemättä. Yhtäkkiä näin, miten paljon hyvää minulta oli jäänyt huomaamatta: se nainen, joka talvisin kävelee Tokoinrannassa reppu täynnä linnunsiememiä ja tarjoilee niitä lasten leikkilapiolla ruuaksi nälkäisille siivekkäille; se henkilökohtainen avustaja, joka silittää lempeästi pyörätuolissa istuvan vanhuksen kättä; se toinen äiti, joka hymyilee ja katsoo silmiin juuri sinä päivänä, kun olet univajeesta sekaisin; se kiroileva teini, joka jää pitämään sinulle ovea auki…

Kiireestä puhutaan paljon, mutta toisaalta pitkään työttömänä ollut ystäväni nosti esille vastakkaisen, yhtä tärkeän pointin: On uuvuttavaa, jos on liikaa tekemistä, mutta on ihan yhtä uuvuttavaa ja jopa masentavaa, jos tekemistä on liian vähän. On helppoa jeesustella vapaaehtoistyöstä, harrastuksista ja siitä, miten hedelmällisesti toisen pitäisi käyttää aikansa, jos ei ole ollut tilanteessa, missä kymmenet tai sadat työhakemukset eivät kerta kaikkiaan tärppää ja alkaa tuntua siltä, ettei enää kelpaa maailmalle. Silti jatkuvasti tuntuu siltä, että ei ole tarpeeksi aktiivinen. Arvottomuuden ja merkityksettömyyden tunne alkavat hiljalleen nakertaa mielialaa, ja itsetuntoa ja ajatukset harhailevat synkissä maastoissa.

Palaan mielessäni Haemin Sunimin ajatuksiin, joiden ytimessä on kirjan otsikosta huolimatta elämäntilanteesta riippumaton myötätunto. Maailma on nopea liikkeissään, mutta ihmisyyteen kuuluu paljon muutakin kuin ura, täysi kalenteri ja saavutukset. Kiireen alle hautautunut haaveilee vapaudesta, neljän seinän sisällä istuva ehkä syystä, miksi pitäisi lähteä aamulla jonnekin. Tarinoita on niin monia kuin ihmisiäkin, mutta kenties niitä yhdistää kaipaus ja ajatus siitä, että joskus vielä on paremmin. Ehkä hidastamisen ei aina tarvitse tarkoittaa konkreettisia tekoja vaan kyse voi olla näkökulman muuttamisesta ja siitä, että löydämme jotain kaunista ja hyvää siitä, mitä meillä on nyt. Toimetonkin voi kokea itsensä kiireiseksi laukkaavine ajatuksineen. Hidastaminen tapahtuu ennen kaikkea mielessä ja siinä, mihin oma huomio suuntautuu.

Me kohtaamme maailman vain oman mielemme välityksellä. Kun mielemme pitää meteliä, maailmakin pitää. Kun mielemme on rauhallinen, maailmakin on. On aivan yhtä tärkeää kohdata oma mielensä kuin muuttaa maailma. (Haenim Sunim: Asioita jotka huomaa vasta kuin hidastaa, s.19)

Lue lisää tältä bloggaajalta
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Facebooktwitterlinkedinmail

Mili Kaikkonen

Mili Kaikkonen on henkisen kasvun ohjaaja, kirjoittaja ja puhuja. Esikoisteos ’Vaiheessa: Elämä henkisenä harjoituksena’ julkaistiin keväällä 2015.
Milin kotisivut